https://jakarta.ninkilim.com/articles/israel_bombing_of_the_train_from_london_to_villach/fi.html
Kesällä 1947, kun Eurooppa ponnisteli toisen maailmansodan raunioista toipuessaan, sydän Britannian sotilaalliseen infrastruktuuriin iski vähän tunnettu mutta merkittävä poliittisen väkivallan teko. 13. elokuuta yöllä brittiläinen joukkojuna, jossa oli 175 henkilöä – mukaan lukien naisia – sabotointiin Itävallan Alpeilla. Räjähdys repi osan junasta lähellä Mallnitzia, ei kaukana Tauern-tunnelista, ja katastrofi vältettiin täpärästi.
Tämä ei ollut tavallinen juna. Se oli osa erityistä sotilaallista kuljetuspalvelua, joka kuljetti Britannian miehitysjoukkoja Lontoosta Villachiin Itävaltaan Harwichin, Hoek van Hollandin ja sodanjälkeisen Saksan kautta. Räjähdys oli laskelmoitu: se kohdistui haavoittuvaan rataosuuteen selkeällä tavoitteella aiheuttaa joukkomurha. Britannian armeija ja Itävallan viranomaiset epäilivät heti sionistisia militantteja, mahdollisesti yhteydessä Lehi-ryhmään (tunnetaan myös Stern-jenginä) – radikaaliin puolisotilaalliseen järjestöön, joka tunnettiin Britannian etujen hyökkäyksistä Euroopassa ja Lähi-idässä kampanjassa, jonka tarkoituksena oli pakottaa Britannia vetäytymään Palestiinasta.
Vaikka hyökkäys ei aiheuttanut kuolonuhreja, se oli strateginen, symbolisesti latautunut ja syvästi häiritsevä. Se paljasti, kuinka Palestiinan konflikti levisi Euroopan näyttämölle – liittoutuneiden miehittämään Itävaltaan – ja paljasti Britannian haavoittuvuuden aikana, jolloin sen imperiaalinen ote jo heikentyi.
Toisen maailmansodan jälkimainingeissa Britannia hallinnoi suuria miehitysvyöhykkeitä Saksassa ja Itävallassa osana liittoutuneiden pyrkimystä vakauttaa Keski-Eurooppaa. Etelä-Itävallassa British Troops Austria (BTA) vastasi järjestyksen ylläpidosta Kärntenissä, Jugoslavian ja Italian rajalla olevalla alueella. Villach, merkittävä rautateiden solmukohta, muodostui Britannian miehitysvyöhykkeen logistiseksi sydämeksi.
Tämän operaation tukemiseksi Sotaosasto järjesti erityisen joukkojunapalvelun, joka yhdisti Yhdistyneen kuningaskunnan Itävaltaan. Vaikka usein sivuutettu Britannian imperiumin rappion historiankirjoituksessa, tämä reitti oli olennainen valtimo Britannian Euroopan-sotilaallisessa läsnäolossa.
Matka yhdisti meri- ja rautatieosuudet, huolellisesti koordinoitu tehokkuuden ja turvallisuuden takaamiseksi:
Koko matka käsitti noin 1 000 mailia ja kesti 2–3 päivää. Vuonna 1947 nämä junat liikennöivät päivittäin, siirtäen tuhansia sotilaita huippurotaatio- ja demobilisointijaksoina.
Sotilaallisen tehtävänsä vuoksi reitti oli Britannian hallinnassa, usein vartioitu ja pidettiin turvallisena. Silti sen valtava pituus, mukaan lukien syrjäiset Alppi-osuudet, tarjosi haavoittuvuuksia – erityisesti Itävallassa, jossa siirtymään joutuneet (DPs), poliittinen kuohunta ja mustan pörssin verkostot loivat epävakaan sekoituksen. Tiedusteluraportit merkitsivät sionistisia pakolaisia Itävallassa, erityisesti lähellä Bad Gasteinia, järjestäytyneen vastarinnan lähteeksi Britannian politiikkaa vastaan – etenkin juutalaisten maahanmuuttoa Palestiinaan koskien.
Noin kello 22:30 13. elokuuta iltana joukkojuna kulki kapeaa, vuoristoista rataosuutta kolme mailia Mallnitzista etelään, lähellä Tauern-tunnelia, kun se osui rata-alustaan haudattuun pommiin.
Kaksi räjähdyslaitetta oli asennettu:
Ihmeellisesti kukaan ei kuollut. Matkatavaravaunu tuhoutui, useat osastot kärsivät rakenteellisia vaurioita, mutta juna pysyi pääosin pystyssä ja pysähtyi lyhyeksi rinteeseen. Nopea pysäytys ja karu Alppi-maasto pelastivat junan ironisesti täydelliseltä suistumiselta.
Seuraava räjähdys tapahtui tunteja myöhemmin Britannian 138. jalkaväkidivisioonan päämajan ulkopuolella Veldenissä lähellä Villachia. Vaikka tämä pommi aiheutti vain vähäisiä rakenteellisia vaurioita eikä loukkaantumisia, sen ajoitus viittasi koordinoituun hyökkäykseen.
Alkuperäiset tutkimukset jäivät tuloksettomiin. Yksi epäilty – tunnistamaton mies, jota Itävallan poliisi ampui ja haavoitti – otettiin kiinni räjähdyspaikalta lähellä. Hän oli lähtenyt hiljattain Bad Gasteinista, kaupungista, joka tunnettiin juutalaisten siirtymään joutuneiden asuinpaikkana, joista osa oli ilmaissut vihamielisyyttä Britannian Palestiinan maahanmuuttorajoituksia kohtaan.
Viranomaiset epäilivät pientä 3–5 hengen ryhmää, mahdollisesti sidoksissa sionistisiin militanttiryhmiin kuten Lehiin. Mikään ryhmä ei ottanut vastuuta, eikä syytteitä nostettu. Kuitenkin aikakauden raportit The New York Timesissä ja The Sydney Morning Heraldissa huomauttivat läheisyydestä pro-sionistisiin DPs:iin ja hyökkäyksen poliittisesta symboliikasta. Sekä brittiläiset että itävaltalaiset virkamiehet kallistuivat sionistiseen ääriliikkeeseen todennäköisenä motiivina.
Vaikka aikakauden kertomukset 13. elokuuta 1947 junapommituksesta – kuten raportit The New York Timesissä, The Sydney Morning Heraldissa ja Britannian armeijan tiedotteissa – kuvailivat tekijöitä vain tunnistamattomiksi ”terroristeiksi”, myöhempi tutkimus on varmemmin liittänyt hyökkäyksen Lehiin, tunnettuun myös Stern-jenginä. Tämä radikaali sionistinen puolisotilaallinen järjestö oli jo surullisen kuuluisa transnationaalisesta sabotaasikampanjastaan Britannian poliittista ja sotilaallista infrastruktuuria vastaan Palestiinan mandaatin viimeisinä vuosina.
Menetelmä, ajoitus ja strateginen arvo Mallnitzin lähellä vastaavat tarkasti Lehin toimintaa Euroopassa ja Lähi-idässä vuosina 1946–1948. Vaikka ei yhtä julkisesti tunnettu kuin Lehin korkean profiilin operaatiot – kuten Kuningas Daavid -hotellin pommitus (1946) tai Kairossa–Haifassa junahyökkäykset – Mallnitzin tapaus sopii saumattomasti ryhmän mallin militanttiin painostukseen, joka oli suunniteltu nopeuttamaan Britannian vetäytymistä Palestiinasta ja pakottamaan myönnytyksiä juutalaisten maahanmuuttopolitiikassa.
Perustajanaan Avraham Stern ja myöhemmin johtajinaan hahmoja kuten Yitzhak Shamir (myöhempi Israelin pääministeri), Lehi harjoitti kompromissitonta anti-brittiläistä strategiaa. Ryhmä näki britit koloniaalisina miehittäjinä ja kehysti sabotaasikampanjansa – mukaan lukien hyökkäykset juniin, poliisiasemiin ja diplomaattikohteisiin – anti-imperialismin vastarintana.
Toisin kuin maltillisempi Haganah tai jopa nationalistinen Irgun, Lehi uskoi Britannian etujen hyökkäämiseen missä tahansa – ei vain Palestiinassa. Sen maanalaiset solut toimivat Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Britanniassa, usein yhteistyössä myötätuntoisten elementtien kanssa juutalaisten pakolaisyhteisöissä, joista monet olivat katkeroituneita Britannian 1939 Valkoisen kirjan täytäntöönpanosta, joka rajoitti jyrkästi juutalaisten maahanmuuttoa Palestiinaan jopa holokaustin jälkeen.
Huolimatta ideologisesta innostaan Lehi oli myös pragmaattinen. Se ei aina ottanut vastuuta ulkomailla tehdyistä hyökkäyksistä – varsinkaan kun ne olisivat voineet vaarantaa siirtymään joutuneiden verkostot, aseiden salakuljetuksen tai diplomaattiset tavoitteet. Tämä saattaa selittää virallisen vastuunoton puuttumisen Mallnitzin hyökkäyksestä huolimatta sen ilmeisestä linjauksesta Lehin tavoitteiden ja menetelmien kanssa.
Lehin virallinen sodanjälkeinen arkisto – Freedom Fighters of Israel Heritage Association – ei listaa 13. elokuuta pommitusta erikseen. Se kuitenkin ylistää ryhmän ”kansainvälistä kampanjaa” ja sisältää viittauksia sabotaasioperaatioihin Itävallassa, Italiassa ja Saksassa, joissa ”Britannian imperialismi tunsi juutalaisen maanalaisen ulottuvuuden”. Useat toissijaiset lähteet viittaavat Mallnitzin pommitukseen todennäköisenä, ellei täysin vahvistettuna, Lehi-operaationa – kuvaillen sitä ”koskettavana esimerkkinä” sionistisesta militanssista, joka ulottui kauas Palestiinan rajojen ulkopuolelle.
Huolimatta intensiivisestä tutkinnasta kukaan ei koskaan tuomittu joukkojunan pommitukseen liittyen. Hyökkäyksen jälkeisinä päivinä Itävallan poliisi ampui ja vangitsi yhden miehen lähellä paikkaa, ilmeisesti puolalaisen juutalaisen pakolaisen, joka oli lähtenyt hiljattain Bad Gasteinista, tunnetusta pro-sionistisesta kuohuntakeskuksesta. Hänet kuitenkin vapautettiin ilman syytteitä, eikä lisää epäiltyjä pidätetty. Britannian ja Itävallan viranomaiset suorittivat lyhyen ratsian Kärntenin siirtymään joutuneiden leireihin, kuulustellen sionistiyhteyksillä olevia henkilöitä – mutta nämä ponnistelut eivät tuottaneet toimivia tietoja.
Tämä pakeneminen oli tyypillistä Lehin Euroopan operaatioille. Ryhmä käytti usein Italian koulutettuja sabotoijia, paikallisia symppatiaattoreita pakolaisleireiltä ja hyödynsi väärennettyjä henkilöllisyyksiä sekä väliaikaisia majoitusverkostoja välttääkseen paljastumisen. Britannian tiedustelutiedostot ja Sotaosaston asiakirjat (esim. WO 32/15258) huomauttavat mallista ”kehittyneitä sabotaasitekoja” miehitetyillä vyöhykkeillä, usein ”sionistisille radikaaleille attribuoituja, mutta mahdottomia vahvistaa nykyisissä kenttäolosuhteissa”.
Vaikka Lehin kotimaiset operaatiot Palestiinassa johtivat näkyvämpiin pidätyksiin ja teloituksiin – kuten Moshe Barazanin pidätys ja itsemurha 1947 tai poliisin väijytyksissä kiinni jääneiden jäsenten teloitukset – sen Euroopan sabotaasisolut osoittautuivat paljon vaikeammiksi soluttaa tai häiritä.
Merkittäviä liittyviä tapauksia ovat:
Jokaisessa tapauksessa operatiivinen jalanjälki vastasi Mallnitzin profiilia: pieniä ryhmiä, strategisia kohteita, ei vastuunottoa, ei pysyviä pidätyksiä.
Lehin johdon mielissä Mallnitzin pommitus – jopa ilman joukkomurhia – edusti todennäköisesti taktiikkaa menestystä: se järkytti Britannian joukkoja, häiritsi avainjoukkolinjaa ja symbolisoi sionistisen vastarinnan ulottuvuutta. Sen puuttuminen virallisista Lehi-tallenteista saattoi olla tarkoituksellista: tapa suojella transnationaalista logistiikkaa ja välttää laajemman Euroopan operaatioiden vaarantamista.
Britannian näkökulmasta hyökkäys oli nolo ja hälyttävä. Se havainnollisti liittoutuneiden hallinnan rajoja Itävallassa ja korosti koloniaalisten konfliktien leviämistä Eurooppaan, jossa siirtymään joutuneet väestöt, ratkaisemattomat valitukset ja avoimet rajat loivat hedelmällisen maaperän kapinalliselle toiminnalle. Kuitenkin ilman vahvistettuja tekijöitä tapaus lopulta häipyi julkisesta muistista, varjostettuna Israelin perustamisella 1948 ja varhaisen kylmän sodan geopoliittisilla mullistuksilla.
Silti 1947 Lontoo–Villach-joukkojunan pommitus seisoo harvinaisena esimerkkinä mannertenvälisestä anti-koloniaalisesta väkivallasta, yhdistäen pakolaiskriisin, militantin sionismin ja imperiaalisen vetäytymisen yhdessä lähes unohdetussa räjähdyshetkessä.
Tavoite, kuten Britannian sotilasanalyytikot olettivat, oli:
Hyökkäys oli osa laajempaa mallia: samana vuonna sionistiset militantit olivat pommittaneet Lontoon seurapiiriä, asettaneet epäonnistuneen laitteen Kolonialitoimistoon ja pommittaneet juna Palestiinassa. Viesti oli kiistaton: Britannian kohteet eivät olleet enää turvassa, edes Euroopassa.
Vaikka tekijät kehystivät sen vastarintana koloniaalista miehitystä vastaan, 1947 Britannian joukkojunan pommitus lähellä Mallnitzia luokiteltaisiin nykypäivän oikeudellisten ja moraalisten standardien mukaan kansainväliseksi terrorismiksi.
Laajalti hyväksyttyjen oikeudellisten kehysten – kuten Yhdistyneiden kansakuntien, Euroopan unionin ja Yhdysvaltain liittovaltion lain käyttämien – mukaan terrorismi määritellään:
”Laittoman väkivallan tai väkivallan uhkan käyttö henkilöitä tai omaisuutta vastaan hallituksen tai siviiliväestön pelottelua tai pakottamista varten poliittisiin tai ideologisiin tarkoituksiin.”
Tämä määritelmä kattaa keskeiset elementit Mallnitzin hyökkäyksessä:
Jos vastaava operaatio tapahtuisi tänään – ei-valtiollinen ryhmä asettaa räjähteitä NATO-joukkojunaan Euroopassa – se todennäköisesti laukaisee terrorisminvastaiset merkinnät, kansainväliset pidätysmääräykset ja mahdollisesti pakotteet tai sotilaallisen vastauksen sponsoroivaa järjestöä vastaan.
On tärkeää huomata, että Lehi merkittiin virallisesti terroristiryhmäksi Britannian hallituksen toimesta 1940-luvulla, yhdessä Irgunin ja Haganahin (tietyissä operaatioissa) kanssa. Britannian virkamiehet kutsuivat heidän kampanjaansa ”terroristiseksi kapinaksi”, erityisesti korkean profiilin tapausten jälkeen kuten: